Se puuttuva puolisko..

Huihai :3

En tiedä taas mistä aloittaa..
Olen voinut suhteellisen hyvin viime aikoina, henkisesti JA fyysisesti.. :'D

Sen mun Turun miitin jälkee olin aika maassa..Tais todellisuus iskeä moukarilla takaraivoon, ja tajusin miten yksinäinen oikeasti olen. Se meni ihan viiltelyyn asti :'S
Vaikka lupailin etten enää viiltelisi..

Yksi ilta olin vain niin maassa, että mä vaa muserruin..
Itkin ja tärisin sängyn reunalla, kiroamassa että mikä vitun vika minussa on, kun
olen aina niin yksin.. Siinä sitten mulla pimahti päässä, ja seuraavaksi mulla käsivarsi
vuosi verta.. Mä olin yrittänyt rekisteröityä sivuille, joissa oli mahdollista tutustua uusiin ihmisiin..
Mutta pääasiassa sain vain pervoja jätkiä niskaani armeijan verran :c

Sinä iltana päähän pamahti sellanen yksinäisille ihmisille suunnattu sivusto.. Mulla oli sinne tunnukset, mutta en juurikaan siellä käynyt.. Joten pyyhin käteni verestä, ja aloin naputtaa kyseiselle yksinäisten ihmisten sivulle tietynlaista ilmoitusta, jossa kerroin hieman itsestäni ja mainitsin että etsin kavereita.. Jätin siihen sitten yhden sähköpostiosoitteeni, jota en kyllä melkein koskaan käyttänyt, että mahdollisilla kiinnostuneilla olisi jotain millä saada mut kiinni.. Kovasti oletin, että mulle ei vastattais ollenkaan, tai sitten joku toinen tyttö vastaisi minulle.. Siinä meni aikaa, kunnes ostin itselleni tabletin ja kirjasin itseni sisään tällä samalla sähköposti osoitteella.. Siinä sitten tuli huomattua, että mulle oli jopa vastattu.. Joku oli oikeasti laittanut mulle sähköpostia, ja halusi olla mahdollisesti mun kaveri.. Mulla meni hetken aikaa, ennenkuin osasin vastata mitään.. Parin sähkäpostin verran me juteltii, ja sitten kyselin, olisko mitää muuta viestintäkanavaa missä voitais jutella, hän mainitsi että olisi hänellä Skype, että voin lisätä hänet siellä.

Aluksi minulla oli sellainen olo, että miten vanha tämä ihminen oikein on, kun kirjoittaa niin sivistyneesti ja en oikein tiennyt että mitä siitä oikein tulisi.. Kovin olin pessimistinen asian suhteen, mutta en jättänyt vastamatta yhteenkään viestiin, ja onneksi en jättänyt vastaamatta.. Koska mä olisin suuttunut itselleni muuten.. Tämä henkilö, joka minulle vastasi, on minua parisen vuotta vanhempi jätkä Porista.. En oikeasti odottanut, että mulle vastais joku jätkä.. Mutta mikäs siinä, viihdyn enemmän poikien kanssa joka tapauksessa..

Me juteltiin ehkä noin 3 viikkoa, niiden viikkojen aikana me alettiin tutustumaan, meidän kirjoittelusta tuli rennompaa ja me juteltii kerran ääneenkin.. Sitten sain tietää että isä olisi menossa Poriin seuraavana viikonloppuna ja mähän hypin seinille.. Siinä meinasi tulla esteitä, mutta ne onneksi väistyi tieltä, ja sain tavata tämän henkilön, joka on just se puuttuva puolisko, jota olen etsinyt.. tietämättäni.. Tai siltä se tuntui :'3 Näin hänet ensimmäistä kertaa koskaan, koska en ollut aikaisemmin nähnyt kuvaa hänestä, mikä antoi minulle mahdollisuuden ihastua hänen persoonaansa täysin, mutta myös pisti minut hieman paniikkiin.. En jännittänyt pelkästään sitä, että tapaisin ihmisen joka tuntui ymmärtävän minua ihan uudella tasolla, mutta myös se, että miltä hän näyttäisi..

Ja kun näin hänet.. Jestas.. Sydän pysähtyi siinä missä kaikki mun ajatuksetkin.. Mun hermostuneisuus taisi olla vähän liiankin näkyvää.. Mutta ajan kanssa pystyin rentoutumaan hänen seurassaan.. Me juteltiin sellaset 4 tuntia, ja siinä illalla kun ilma alkoi kylmenemään, olisin vain halunnut lämmitellä hänen kanssaan, olisin voinut ottaa hänet vaikka omaan syliini :'D Mutta mitä mun olis pitäny tehdä, olin niin kamalan ujo siinä vaiheessa.. Ja jokaisella ihmisellä on se oma confort zone, enkä uskaltanut olla kovin lähellä häntä.. Siinä puiston penkillä jutellessa, me kyllä valuttii lähemmäs toisiamme.. Ja mulla oli sellanen olo, että kaappaanko hänet vaa kainalooni.. Mutta kun se confort zone, ja halusin kunnioittaa häntä.. ja se ujouskin tuli tielle, niin istuin kiltisti kädet omassa sylissäni näpräten laukkuani, joka oli sylissäni..

Hän heitti sitten minut takaisin isäni lapsuuden kodin paikkeille siinä lähempänä kello yhdeksää.. Me halattiin ja sitten nousin autosta ja kävelin ehkä parikytä metriä ja sisälle.. Sen jälkeen taisin vain seota niin pahasti kuin mahdollista.. Ensin tuli sellainen vajaa tunne, kun ei ollutkaan enää sitä toista ihmistä siinä vierellä.. Sitten tuli ikävä, ja itkin melkein silmäni ulos, sitten alkoi kurkkua kuristamaan ja hetken päästä sain hakea paperipussin, kun hengitys alkoi takkuilemaan.. Pää oli ihan pimeänä, ja en vain tiennyt mikä minun oli..

 Aloin saada ehkä 2-3 tunnin jälkeen pääni selväksi, tajusin että se oli se halaus, sen oli pakko olla se halaus, että ainakin kaikki se itkeminen oli pakko johtua siitä.. Mä tiedän, että olen melkein 24/7 läheisyyden kipeä, ja se halaus vaan sai jotain mun päässä aikaiseksi..
Mulla oli ja on edelleen se kuristava tunne kaulani ympärillä, ja tiedän että se ei tule muuten, kuin paniikista tai jännittämisestä.. Meni siinä hetki ennenkuin tajusin mistä se johtuu..
Let's just say, its feelings.. Its just my feelings, generally.

Joten noh, olen taas yhtä kokemusta ja  tapaamista verran rikkaampi :3
Vaikka se paha olo tuli jälkeenpäin.. Niin en silti kadu mitään..
 Paitsi sitä että olin nii perkeleen ujo ;_;
Mutta minulla on sellainen kutina, että me tullaan tapaamaan vielä ^__^
Joten enköhän ole jo ensi kerralla rohkeampi..
En halua kadottaa hänen kaltaistaan timanttia :'3